Tänään on maaliskuun 1.päivä ja laskiaistiistai. Eipä tullut mäkeä lasketeltua, ihan nokko oli siinä että kaduilla ja pihoissa pystyssä pysyi. Vallankin salin parkkialue ihan mahoton jääkynnöspelto. Salilla siis kävin, ilma oli komia ja auringossa lämmin. Ulkonaolo supistui kuitenkin nyt noihin bussille, salille, Sittariin, bussille, kotiin-matkoihin. Jospa huomenna vähän enemmän ulkonaoloakin, kirjastoon pitäisi suunnata tie.Nastakenkiä mietin, olisivat hyvät tuolla kävellessä, mutta kun noon niin hankalat sitten sisällä, kirjastossa, rappukäytävässä ja kerrostasanteilla. Kattoo nyssit.
On vähän alakuloinen olo. Ukrainan tapahtumat ahistavat, juur kun korona-ahistus alkoi vähän helpottaa. Kaikki ravintola- ja muutkin rajoitukset poistuivat tänään. Se on hyvä se, voi edes vähän vapaammin siinä suhteessa olla ja elää. Eniten kuitenkin ahistaa se, että taitaa Pn ja mun tarina olla viime vaiheissaan. Ei halunnut hän la:na blinikesteihinkään lähteä vaikka oli jo aiemmin sovittu. Muutoinkin hän ollut kummallinen, etäinen ja ärtyisäkin välillä. Päätin, että antaa sit olla. Ei voi ketään väkisin pitää, oma halu pitää olla. Torstaina on Reko, sinne on sovittu että lähtee kuskiksi, toivottavasti se nyt pitää. Sen jälkeen jätän hänet rauhaan, voi ottaa itse yhteyttä jos haluaa. Melkein 8 vuottahan tässä on mennyt, ehkäpä se lempi hänellä hiipuu, kun näkee, miten toinen vanhenee ja raihnaistuu. Niin surullista.
