Eka koronaviikko takana. Mihin se oikein katosi?
Ihan tavan meininkeihin; vaatehultoa, ruuanlaittoa, siivousta, lukemista, telkkua,
ulkoilua... aina perjantaihin saakka.
Silloin läksin viemään pef-puhalluksen listan terv.keskukseen. Miten kävikään, jalka tarttui esteeseen ja rämähin pää edellä mahalleni asfalttiin. Oi itku ja hammasten kiristys.
En siitä nyt sen enempää, mutta vasen puoli naamasta on kuin oisi pari kertaa kunnolla tirvastu ja vas.käsi turvoksissa ja kippee. Kaikkia sitä sattuu.
Eniten harmittaa se, että karanteeninomaisissa oloissakin on lupa ulkoilla ja nyt on mitä parhaimmat ulkoiluilmat, niin ei se nyt oikein onnistu. Aurinkolasit ja ylös nostettu anorakin kaulus kyllä peittävät pahimmat runtut naamsta enkä niistä sillain välitäkään, mutta lenkille tarvitsen sauvat avukseni, eikä vielä oikein ole onnistunut. Jospa tällä viikolla kuitenkin.
Facessa pyörii joku nuoruuskuvahaaste. Puppe haastoi minut ja kun kuvia penkoissa löysin jokusen, niin pannaan muistiin tännekin. Että miltä sitä on joskus näyttänyt.
Ja voisihan laittaa senkin, miltä näyttää nyt, erityisisti juuri nyt, asfalttikosketuksen jälkeen.
Asfalttikosketuksesta muistui mieleen elokuva "Asfalttilampaat" ja siitä Kai Chydeniuksen tekemä iki-ihana rakkauslaulu "Sinua sinua rakastan".
Se on HIANO!!
https://youtu.be/e0rKzp8o6Do
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti